Feeling strange

Tänään kirjoittelen siis vähän omista tunteistani, että millainen tunneskaala täällä on meneillään. :)

Vaihtoon lähteminenhän on aivan älyttömän iso juttu! Se nyt on varmaan kaikille selvää. :D Ja itsellä se on vain parin päivän päässä! Mutta siis kymmenen kuukautta poissa kotoa voi olla yllättävän vaikeaa. Itse en ole oikeastaan ikinä ollut koti-ikävää poteva tyyppi, mutta pisin aika poissa kotoa ja ilman vanhempia on ollut se kolme viikkoa. :) Ja silloinkin olin kielimatkalla, eli minulla ei edes ollut kunnolla aikaa miettiä kotia, vaan olin koko ajan menossa. Nyt saattaa olla hieman eri tilanne. Mutta ei sitä koskaan tiedä, ehkä en pode koti-ikävää ollenkaan. :D Aika näyttää.

Vaikka en kotiani ikävöisi tai vanhempia, luulen, että ystäviäni tulen kaipaamaan ihan älyttömästi. Ja muutenkin elämääni täällä Suomessa. Tänäkin kesänä tutustuin aivan mahtaviin tyyppeihin, ja pelkään hieman, että en pysty pitämään keneenkään kunnolla yhteyttä ja ystävyydet unohtuu. Sama juttu on vanhojen kavereiden kanssa, Pystynkö pitämään tarpeeksi yhteyttä, jotta ne kaverit, joita en esim. nää koulussa vaan muulla vapaa-ajalla, ovat edelleen tuttuja? Koulukaveritkin saattavat tuntua kaukaisilta, kun tulen takaisin, jopa parhaat ystävät. Vaikka spekulointi ei ole ykkösharrastukseni, niin kyllä näitä asioita tulee mietittyä.

Juuri kavereiden takia tulee aina vähän down-fiilis, koska meillä on aina niin hauskaa yhdessä ja sitten sitä ei yhtäkkiä pääsekään viettämään aikaa heidän kanssaan pitkään aikaan. Silloin, kun sen tajuaa, haluaisi vain jäädä paikoilleen ja olla lähtemättä. Mutta kuitenkin, kun ajattelen sitä, miten paljon haluankaan lähteä! Kokemukset ja tapahtumat, jotka minua odottavat ovat liian houkuttelevia jättää kokematta. Aina, kun ajattelen lähtöäni, kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni.  Ja hymy leviää tietenkin kasvoille. Sitä fiilistä ei mitenkään voi sanoin kuvailla! Se vaan on ja pysyy, varmasti vielä silloinkin, kun olen tullut jo takaisin.

Pidän itseäni melko herkkänä ihmisenä, ja mietin, miten kestin näin pitkään purskahtamatta itkuun. Viime yönä se lähtö lopulta hyppäsi mieleni syövereistä esille. Tosin, vaikka vain pieneksi hetkeksi, riitti se silti ja tulihan sitä itkettyä kavereille (jotka tosin olivat jo nukkumassa :D). Tosiaan, pienen murtumisen jälkeen tämä ajatus taas hävisi ja olo oli hyvä. Hyvin hämmentävää. Luulin, että olisin viimeinkin kunnolla tajunnut asioiden oikean laidan, mutta ei tähän minun pääkoppaani tunnu mikään uppoavan. Olen tässä parin viikon aikana hyvästellyt kavereitani, mutta en vieläkään tajua, etten nää heitä kymmeneen kuukauteen! (Usein minulle kyllä sanotaan, että se on vain kymmenen kuukautta :D Olen itsepäinen ja ajattelen silti sitä pitkänä aikana!) Paitsi ilmeisesti keskellä yötä aivojeni mukaan on aikaa ajattelulle. Ehkä olen ollut vain niin paljon menossa, etten ole saanut hengähdys- ja ajattelutaukoa muulloin. Itkenkö vielä? Kyllä varmaan. Milloin? Sen näkee sitten.

Tiedostan kyllä kuitenkin sen, että tulen ikävöimään Suomea. En tiedä, miten kovasti, mutta jotenkin ainakin. Kummallisesti se ei kuitenkaan lähtöpäätökseeni vaikuta. Vaikka tunteet ovatkin ristiriidassa keskenään, en voisi ajatella parempaa tulevaa vuotta. Tiedän senkin, että minut on luotu matkaamaan ja oppimaan uutta, mikä vain vahvistaa aiempia tuntemuksiani. Tämä tuleva vuosi on vasta alkua elämälleni, ja vielä sitä ehtii eksyä vaikka minne. Ja yritän ajatella mahdollisimman positiivisesti: kyllä kaikki on täällä ennallaan, kun tulen takaisin ja siitä on sitten hyvä jatkaa elämää Suomessa. Mutta nyt minun on kuitenkin aika lähteä kehittämään uusi ja ihmeellinen elämä tuon suuren lätäkön toiselle puolen!